Tervetuloa lokakuuhun 2026. Lehdet putoavat puista, budjettiraamit ratkeavat liitoksistaan ja suomalaisilla työmarkkinoilla vallitsee tuttu hämmennys. Tilastojen valossa työttömyysaste kolkuttelee edelleen kymmenen prosentin paremmalla puolella ja pitkäaikaistyöttömyys pitää pintansa. Samaan aikaan johdon ja rekrytoijien kahvihuoneissa huokaillaan syvään: "Mistä löytäisimme sen täydellisen osaajan, joka hallitsee kaiken, ei pyydä liikaa palkkaa ja viihtyy toimistolla maaliskuun räntäsateessakin?"

Tämä on lokakuun 2026 suuri paradoksi. Meillä on samaan aikaan liikaa työttömiä ja liian vähän tekijöitä. Syy ei ole pelkästään taloussuhdanteessa, vaan siinä, miten määrittelemme työn ja osaamisen.

Kun Sisyfos sai tekoälyn avukseen

Antiikin kreikkalaiset kertoivat tarinaa Sisyfoksesta, joka tuomittiin vierittämään raskasta kiveä ylös mäkeä ikuisesti. Jos Sisyfos eläisi vuonna 2026, hän olisi keskijohdon asiantuntija, jolle on annettu tekoälytyökalut. Nyt hän saa vieritettyä kiven mäen päälle viisi kertaa nopeammin. Mutta koska aikaa jäi yli, organisaatio antoi hänelle neljä kiveä lisää.

Olemme ajautuneet tilanteeseen, jossa tekoäly on tehnyt rutiineista nopeampia, mutta työstä itsestään ei ole tullut yhtään keveämpää. Olemme vain nostaneet kohinan määrää. Raportteja ja dioja syntyy enemmän kuin koskaan, mutta lukeeko niitä kukaan? Hannah Arendt varoitti jo aikoinaan yhteiskunnasta, jolta loppuu mielekäs tekeminen, mutta joka ei osaa määritellä itseään minkään muun kuin työn suorittamisen kautta. Olemme lokakuussa 2026 vaarallisen lähellä tätä tilannetta.

Lopetetaan vanhojen kaavojen toistaminen

Jos haluamme päästä irti työmarkkinoiden jumitilanteesta, meidän on uskallettava kyseenalaistaa muutama vakiintunut totuus:

1. Rekrytointikriteerit ovat jääneet menneisyyteen.

Rekrytoinnissa haetaan edelleen viiden vuoden kokemusta työkaluista, jotka kehitettiin toissavuonna. Formaalin koulutuksen ja tarkan tittelihistorian tuijottaminen vuonna 2026 on yhtä tehokasta kuin valitsisi auton pelkän renkaan värin perusteella. Kyky oppia ja sopeutua ratkaisee, ei se, mitä teit vuonna 2021.

2. Puolittainen läsnäolopakko on huonoin kompromissi.

Toimistolle pakottaminen kolmena päivänä viikossa vain sen takia, että "kulttuuri kärsii", on johtamisen konkurssihakemus. Kulttuuri ei rakennu siitä, että ihmiset istuvat avokonttorissa vastamelukuulokkeet päässä tekemässä Teams-puheluita. Se rakentuu luottamuksesta ja selkeistä tavoitteista.

3. Tuottavuus ei ole yhtä kuin käytetyt tunnit.

Määrittelemmekö työn arvon sen perusteella, kuinka kauan joku istuu koneella vai mitä tulosta syntyy? Jos asiantuntija tekee tekoälyn avulla viikon työt kahdessa päivässä, pitäisikö häntä rangaista antamalla kolme päivää lisää mekaanista suorittamista – vai palkita vapaa-ajalla ja ajattelutilalla?

Mitä jos lakattaisiin mittaamasta suoritteiden määrää ja alkaisimme mitata arvon luomista? Se vaatii johdolta jotain paljon vaikeampaa kuin tilastojen lukeminen: se vaatii rohkeutta kyseenalaistaa omat rutiinit.